Kuumetta

Syksyn flunssa-aalto näyttää taas olevan totta. Yskimistä, köhimistä, vuotavia neniä ja karvaista kurkkukipua näkyy ja kuuluu joka paikassa. Työpaikat ja koulut kärsivät poissaoloista ja apteekit ruuhkista. Kuume nousee hitusen muttei koskaan kunnolla niin että siitä pääsisi kertaheitolla eroon.

Pentukuume nimittäin. Flunssan lailla se vaivaa joka vuosi ja aina vain pahemmin. Se ero tavalliseen flunssaan on että pentukuume ei riipu vuodenajasta. Monen vuoden ajan on pentukuume vaivannut aina epäsäännöllisen säännöllisin väliajoin mutta koska elämäntilanteeni on ollut kuumeen iskiessä hankala pennunhankintaan nähden, ei kuume ole saanut tarvitsemaansa lääkettä.

Syksyllä 2008 muuttui tilanteeni kertaheitolla: muutin opiskelupaikkakunnalta takaisin maaseudulle Keski-Suomeen ja tunsin olevani jälleen kotona. Tilava vuokra-asunto hyvältä paikalta kruunasi "paluuni juurille" ja mielessä alkoi taas pyöriä kuva omasta karvapallosta. Rotu oli ollut mielessä jo pitkään ja kyselyt tuttavilta ja kasvattajilta vahvistivat rotuvalintani itselleni sopivaksi: suomenlapinkoirasta ei näyttänyt löytyvän mitään häiritseviä ominaisuuksia.

Ensin kotini valloittivat Axe ja Muska, huhtikuussa 2009 syntyneet kissat. Axe on puna-valkoinen ja erittäin hellyydenkipeä kollin alku. Axe kastroitiin reilu viikko sitten ja hyvin on herra "sukukalleuksien" menetyksestä toipunut. Syliin on pakko päästä aina kun ihminen on lähellä ja ääntä pidetään kovaa naukumalla. Muska on pitkäkarvainen harmaa-valkoinen narttu. Muska istuu niskan päällä ja imeskelee hiuksia samalla kun "leipoo". Hellyydenkipeys ilmenee neidillä näin.. Muska on Axea arempi ja hiljaisempi. Ihania kissoja ne ovat kuitenkin molemmat, todellisia "sylikissoja".

Vaikka kodissa ovat jo kaksi ihanaa karvapalloa, tuntuu siltä kuin jotain puuttuisi. Muutamat yhteydenottoni suomenlapinkoirien kasvattajille lupailivat pentua, mutta aina jokin meni mönkään. Sitten, sattumalta hiljaisen työpäivän aikana viime viikolla, eksyin jälleen kerran tutulle koirasivulle. Ensimmäisenä komeili ilmoitus lapparinpennuista Keski-Suomessa. Sydän hyppäsi kurkkuun ja paniikki meinasi iskeä. Siinä se nyt oli! Nytkö se hetki tuli kun saan soittaa ja varata oman pennun?!

Niinpä sitten soitin ja varasin alustavasti nettisivuilta löytyneiden tietojen ja kuvien perusteella suomenlapinkoiran parkin värisen narttupennun, juuri sellaisen kuin olin halunnut. Sovin samalla käynnistä pentujen luona, halusin nähdä ne livenä ennen lopullista päätöstä.

Sitten koitti aurinkoinen ja lämmin tiistai. Matka kohti Hankasalmea alkoi ja oli ohi ennen kuin ehdin kunnolla edes valmistautua ajatukseen että pentu on kohta sylissä.. Pentujen tuoksu leijui pihassa kun astuimme ystäväni kanssa autosta. Pentuaitaus oli hiljainen, kaikki nukkuivat. Tunnistin varaamani palleron heti. Vaaleanruskea ja sinisilmäinen neiti kurkisteli pentuaidan raosta. Neiti nostettiin syliini ja olin myyty. Tietojen vaihto kasvattaja Johannan kanssa ja sitten hymyssäsuin kotiin.

Innostuksissani päätin pennulle nimen samana tiistai-iltana. Johannan kanssa olimme molemmat miettineet samaa nimeä, Pihka. Aikani mietittyä päädyin kuitenkin nimeen Ruka. Jostain netin kätköistä löysin nimittäin tiedon että sana 'ruka' tarkoittaa metsäsaamelaisten kielellä pihkaa! Siinä siis pihkanväriselle suomenlapinkoiraneidille suussa rapsakkaasti soiva nimi.

Nyt sitten vain odotellaan. Ja odotellaan. Pentujen luovutus on viikolla 40, perjantaina luultavasti pääsen pennun hakemaan. Kaksi viikkoa siis tuskaista odottamista edessä. Koska odottavan aika on pitkä, päätin aloittaa blogin kirjoittamisen. Tervetuloa siis seuraamaan pentukuumeen mahdollista talttumista ja tietenkin Ruka-neidin tulevaa kotiutumista ja kasvamista ja mitä kaikkea siihen matkan varrelle sitten ikinä mahtuukin!